Syyskuun ensimmäinen ja istun kesätauon jälkeen Finnairin siipien välissä matkalla Kiinaan. Hieman se taas tuntuu epätodelliselta, että eilen oli kesän viimeinen päivä ja ihan mukava sellainen, mutta huomenna kun astun koneesta Hong Kongissa, lämpöä on 15 astetta enemmän. No, onhan tuohon jo tottunut. Ensimmäisen työmatkani Kiinaan tein vuonna 1998 ja nyt mittarissa on lähemmäs sata Aasian reissua. Matkat olen tehnyt oman yrityksen nimissä vuodesta 2004 alkaen.

Tässä kirjoituksessa kerron miksi sain palkkatöistä tarpeekseni tehtyäni diplomi-insinöörin hommia 11 vuotta.

Ensinnäkin, eihän siinä ole mitään tolkkua, että porukka saa samaa palkkaa riippumatta siitä tuottaako firmalle tulosta vai turskaa. Tai tekeekö töitä tunnollisesti vai käyttääkö työajan omien asioidensa hoitamiseen. Tunnen tapauksen, jossa tuotekehitysinsinööri lopetti kellokortin leimaamisen kun mittari pyörähti ympäri. Siinä vaiheessa plussaa oli kertynyt enemmän kuin normaali puolen vuoden työmäärä. Ja tämä insinööri ei hoitele omia asioita työpaikalla. Mittarin ympäri pyöräyttäminen ei tuonut kiitoksia, kelvollisista ylityölisistä puhumattakaan ja miehen motivaatio oli tapettu. Normaalisti 50 tuotekehitysinsinöörin ryhmässä parhaiten palkattu kaveri ansaitsee 30 prosenttia enemmän kuin huonoiten palkattu, riippumatta paljonko tekee töitä ja mikä on työn tuottavuus. Kyllä prosenttiluku pitäisi olla pikemminkin 300.

Toiseksi, jarrumiesten toiminta on niin turhauttavaa ettei mitään määrää. Eihän se tietysti jarrumiesten vika ole, että ovat sellaisiksi syntyneet. Mutta miksi heitä pitää olla valittu päättäviin asemiin? Päätöksiä vaan kerta kaikkiaan pitää osata ja uskaltaa tehdä.

Kolmanneksi, vapaus alkoi houkutella niin paljon, että tulotason mahdollinen heikkeneminenkin alkoi tuntua hyväksyttävältä riskiltä. Olihan asuntolaina melkein maksettu ja enemmän kuin lainan loppuosaa vastaava määrä rahaa oli osakkeissa ja rahastoissa.

Olin vakavammin makustellut yrittäjyyttä mielessäni kuukauden pari. Istuessamme vaimon kanssa perjantai-iltaa parvekkeella kysyin, että mitäs sanoisit jos perustaisin oman yrityksen. Vaimo sanoi, että eipä siinä mitään, perusta pois vaan. Dollarinkuvat alkoivat vilistää silmissä ja ryhdyin välittömästi hankkimaan tietoa Porscheista ja Ferrareista. Päätin, että irtisanon itseni kolmen viikon päästä jos ajatus tuntuu vielä siinä vaiheessa hyvältä. Ja tuntuihan se.

Kun olin tehnyt irtisanomisilmoituksen esimiehelleni, tunne oli kuin olisin vapautunut vankilasta. Ei vanha työpaikka huono ollut, olinhan viihtynyt siellä yli puolet siihenastisesta työurastani ja olin saanut olla mukana hyvinkin mielenkiintoisissa hankkeissa. Omilleen heittäytymisen tunne oli kuitenkin jotain suurenmoista; Yrittäjänä tulen olemaan vapaa korporaatiosta, enää ei tarvitse ryhtyä hankkeisiin jotka eivät tunnu järkeviltä, enää ei tarvitse istua turhissa palavereissa. Enää ei tarvitse lähteä aamuruuhkaan pää tukossa kaikista hankkeista, joihin matriisiorganisaatio odottaa raportointia.

Nyt syyskuussa 2012 olen pilvien yläpuolella, matkustajat katsovat elokuvia tai yrittävät nukkua. Takavasemmalta kuuluu keskustelua jonka volyymia ovat korottaneet päihdyttävät juomat. Yleensä äänekäs puhe on suomea tai ruotsia, mutta nyt puhutaan Kimi Räikkösestä ja Mika Häkkisestä viroksi. Minulla on sylissä iPad, jolla kirjoitan samalla kun kuuntelen Spotifyta offline-modessa. Hienoa on tekniikka kun insinöörit ja visionäärit ovat uskaltaneet tehdä päätöksiä ja kehittää tuotteita, jotka muuttavat ihmisen elämää. Tässä istuu insinööri, joka on muuttanut vain omaa elämäänsä, mutta hyvä niinkin (vaikka urheiluauto on edelleen hankkimatta).